Niin vierähti taas yksi joulu Rouvan kanssa kaksisteen. Tai no, perheidemme parissahan se totta puhuen vietettiin, mutta meidän perhe koostui tänäkin jouluna meidän lisäksemme vain kahdesta karvaisesta kissalapsestamme.
Tänä vuonna oma jouluni kuitenkin erosi aikaisemmista jouluistani. Siinä missä olin aikaisempina vuosina odottanut joulua ja perheidemme kanssa vietettyä yhteistä aikaa, tuntui lähestyvä joulu tänä vuonna toisinaan jopa pahalta. Joulu on perhejuhla, mutta meistä kahdesta ei vielä perhettä saa. Jälkikäteen hieman ihmettelen, miten selvisinkin viime joulun ilman lapsettomuus-ajatuksia. Ehkä lapsettomuutemme ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä tai ehkä viime vuoden lumettomuus ja pimeys vei voiton muista synkistä ajatuksista.
Niin, lumi, tuo mieltäni molempiin suuntiin jäytävä kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut talvi-ihminen. Mikään, ei mikään säätila voita sitä hetkeä, kun maassa on lunta paksuina kinoksina ja puiden oksat notkuvat lumesta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pakkasta on sen verran kipakasti, että jokainen askel narskahtaa takaraivossa asti. Talvella, lumen tultua, minussa herää se sama pikkupoika, joka laski veljensä ja serkkunsa kanssa isän takapihalle tekemää hyppyrimäkeä iltamyöhään minisuksilla. Samalla minussa on alkanut viimeisten parin vuoden aikana herätä myös ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa, upeaa ja ihanaa voisin tehdä oman lapseni kanssa talvisin. Ja tähän ajatukseen törmäilin jatkuvasti tänä jouluna.
Lumitöitä oli kiva tehdä, mutta vieressäni ei vieläkään heilunut pikku-minä tai pikku-Rouva oman pienen lapionsa kanssa enimmäkseen levittelemässä kerran kasattuja lumipenkkoja. Lumisessa metsässä oli upeaa samoilla ja ottaa mahtavia luontokuvia vaarojen päältä, mutta kävelyretkistämme ei muodostunut vieläkään jännittäviä vaelluksia korpimetsään, jonka parhaimmalla näköalapaikalla pieni taapero olisi voinut hörpätä termarista kuumaa kaakaota lämmikkeeksi. Sain hymyn huulilleni pyydystäessäni hitaasti maata kohti leijailevia, isoja lumihiutaleita suuhuni, mutta samalla tulin myös surulliseksi: minun kuuluisi herkistyä seuratessani lapseni lumihiutalejahtia, ei pohtien omaa yksinäistä metsästystäni.
Joulun pyhinä päivittäin mieleen pulpahtaneiden lapsiajatusten keskellä osasin kuitenkin myös nauttia joulusta ja kaikkeen siihen meidän (perheidemme) perinteiden mukaan kuuluvasta. Akkujen lataaminen tutussa ja turvallisessa seurassa ruokaa ja herkkuja notkuvan ja ennen kaikkea valmiin ruokapöydän äärellä teki enemmän kuin hyvää. Jopa joululahjojen antaminen ja saaminen oli tänäkin jouluna pelkkää iloa ja onnea. Jatkuvasti palaan silti ajatukseen siitä, että lapsettomuutemme mahdollisesti jatkuessa myös joulu menettää merkityksensä ja pahimmassa tapauksessa kääntyy jopa itseään vastaan. Maallisina ihmisinä joulu on kuitenkin meille ensisijaisesti perhejuhla. Mitä jos yksi vuoden suurimmista odotuksista päätyykin vuoden suurimmaksi kauhunpaikaksi?
Mitä jos talvi menettääkin paikan sydämestäni sen saatua liian monta säröä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti