keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi

Tänään se sitten tapahtui, 10.12.2014 klo 17 jälkeen, työmatkalla, pyörän selässä. Ahdistuksesta ja synkistä ajatuksista, kateudesta, katkeruudesta ja epäreiluudesta koostuva, sisälläni jo kuukausia tai oikeammin vuosia kasvanut möykky saavutti rajapyykin, jossa henkinen muuttui fyysiseksi. Pala kurkussa kasvoi ja nousta ylemmäs ja ylemmäs. Hammasta purren yritin siirtää ajatuksiani muualle, mutta tunne sisälläni oli liian voimakas. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja minun oli yhä vaikeampi hengittää, suorastaan ahdisti. Pelotti. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin lukenut Facebookin uutissyötteestä läheisen ystäväpariskunnan odottavan lasta. Ahdistuin asiasta, joka on kahdelle läheisimmistä ystävistäni yksi heidän elämänsä suurimpia, ellei jopa se suurin asia. Kuinka tuo heille niin tärkeä ja upea asia voi herättää minussa niin paljon pahaa oloa, että se muuttuu fyysiseksi?

Olen kolmenkymmenen korvilla oleva keskisuomalainen mies, joka meni naimisiin samanikäisen pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa kesällä 2012. Olimme puhuneet lapsen tekemisestä (kyllä, nimenomaan tekemisestä) pitkin avioitumisvuotta ja jossain vaiheessa kevättä tai kesää päätimme, että häärumban jälkeen olisi lapsen vuoro. Lapsellisesti, tämä lienee tässä kohtaa vielä sopiva termi, pidimme kuitenkin ehkäisystä huolta, olihan heti häiden jälkeen edessä häämatka maailman toiselle puolelle, eikä matkaa sopinut pilata aamupahoinvoinneilla. Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, silloiset ajatuksemme huvittavat. Vähänpä tiesimme tuolloin, mitä kaikkea meillä olisikaan vielä edessä. Toisaalta, mistäpä näitä me tai kukaan muukaan olisi voinut arvata mitä tuleman pitää. Vanhan vitsin mukaan kun lapsettomuus ei niin sanotusti kulje suvussa...

Nyt, kahden ja puolen vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisen yrittämisen jälkeen ja erityisesti tämänpäiväisen kotimatkalla saamani fyysisen "kohtauksen" jälkeen tein päätöksen alkaa kirjoittaa aiheesta ajatuksiani ylös. Vaikka en ole suunnitellut blogin pitämistä tai sen sisältö sen tarkemmin, voisin kuvitella tulevien kirjoitusten sisältävän jonkinlaista tarkastelua tähänastisten kokemusten ja tilanteiden sekä niiden herättämien tuntemusten osalta. Ja totta kai sitä mukaa kun asiamme etenee, lienee paikallaan kertailla tapahtumia ja kulloisiakin fiiliksiä. Hoitojen odottaminen ja niissä käyminen tuskin ainakaan helpottuu, mitä pidemmälle niissä mennään. Fiiliksiä on varmasti luvassa myös vapaa-ajan osalta. Lapsettomuus on osa minun arkipäivääni, vaikka ympärilläni elävät kymmenet tai sadat ihmiset eivät välttämättä osaa asiaa aavistaa. Jo tässä vaiheessa aiheesta on tullut meille herkkä ja jo pienetkin viittaukset aiheeseen herättävät herkästi toisinaan voimakkaitakin tunteita. Ja sen kanssa on vain elettävä. Tämä blogi kertoo meidän elämästämme ja sen synnyttämisen tuskasta. Fyysinen muuttuu henkiseksi.

En hae blogillani suurta suosiota tai laajaa huomiota. Lasken kirjoittamisen tavoitteita olevan kolme:
  1. tunteiden ja tuntemusten kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset
  2. keino kertoa tästä itselle niin vaikeasta ja kipeästä asiasta blogin kautta jossain vaiheessa läheisimmille ystävilleni
  3. antaa tukea ja tsemppiä muille samassa tilassa päivittäin painiville.
Toisin sanoen: jos minulla tai vaimollani on yhdenkin blogahduksen kirjoittamisen/lukemisen jälkeen vähänkään parempi olo tai saan blogin kautta kerrottua aiheesta ystävilleni tai joku lapsettomuudesta kärsivä saa blogista sympatiaa ja toivoa omaan tilanteeseensa, on kirjoittaminen kannattanut. Ja viitaten kohtaan yksi, tavoite on tainnut jo täyttyä.

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. ongelmien kanssa.

    Kuulostaa kyllä pahalta, että tuo henkinen paha olo muuttuu fyysisiseksi. Minulla ei ole vielä tätä ole tapahtunut, mutta en sulje pois sitä mahdollisuutta, että joskus tapahtuu. Tähän mennessä kasassa on pitänyt melko positiivinen luonne, ja se, että sitä ikää ei nyt vielä ihan hirveästi ole. Väitän, että 35 ikävuoden nurkilla kriisistä saattaisi tulla pahakin.

    Kirjoitit, että lapsettomuus on osa arkipäivääsi, vaikka muut eivät sitä huomaa. Tuohon on helppo yhtyä. Joka päivä miettii sitä, missä vaiheessa kuukautta ollaan, ja mitä seuraavaksi pitää tehdä, toivoa tai murehtia.

    Me menimme siis tosiaan naimisiin samana vuonna, pillerit lopetettiin saman vuoden tammikuussa. Ensimmäinen vuosi meni melko stressittömästi, päätyen vuoden 2012 lopussa kuitenkin yksityiselle tutkimuksiin, jotka jäivät tuloksettomiksi.

    VastaaPoista